Syntetisaattori, jota puhekielessä kutsutaan myös nimillä syntikka tai syna, on musiikin ja äänitehosteiden luomiseen käytettävä elektroninen laite. Yleensä syntetisaattoreita ohjataan pianon koskettimistoa muistuttavalta laitteelta, mutta on olemassa myös esimerkiksi kitarasyntetisaattoreita sekä syntetisaattoreita, joita ei ole tarkoitettu käsin soitettavaksi¹.

Historiallisesti ensimmäiset elektroniset soittimet, kuten Theremin (1917), Ondes Martenot (1928) ja Trautonium (1930), rakennettiin 1800-luvun loppupuolella. Nykyaikaisten syntetisaattorien historiaan vaikuttivat merkittävästi yhdysvaltalainen Robert Moog ja hänen vuonna 1964 julkaisemansa ensimmäinen yleisölle suunnattu Moog-syntetisaattori. Tämä laite perustui vähentävään synteesiin, jossa oskillaattorin signaali ohjattiin suotimen läpi¹.

Analogiset syntetisaattorit olivat alun perin modulaarisia rakenteeltaan. Niissä jokainen elektroninen yksikkö oli erillinen moduuli, joka voitiin yhdistää keskenään kaapeleilla käyttäjän haluamalla tavalla. Modulaarisyntetisaattorit olivat joustavia, mutta niiden käyttö vaati ymmärrystä audiosignaalin elektronisesta prosessoinnista. Perusmallisessa syntetisaattorissa on yleensä vähintään seuraavanlaisia moduuleita:

1. VCO (jänniteohjattu oskillaattori): Äänen alkulähde, joka tuottaa erilaisia aaltomuotoja, kuten siniaaltoa, saha-aaltoa, kolmioaaltoa ja kanttiaaltoa.
2. Suotimet: Muokkaavat oskillaattorin signaalia, esimerkiksi poistamalla yläsävelkerrannaisia.
3. Koskettimisto: Oskillaattorin taajuutta ohjataan sähköjännitteellä, joka saadaan koskettimistolta.

Syntetisaattoreita käytetään monipuolisesti musiikissa ja äänisuunnittelussa. Ne ovat olleet tärkeitä työkaluja monille tunnetuille muusikoille ja äänitaiteilijoille. Suomessa syntetisaattoreiden käyttö nousi erityisesti esiin 1970- ja 80-luvuilla elektronisen populaarimusiikin parissa².

Joten, syntetisaattori on siis monipuolinen laite, joka mahdollistaa äänien luomisen ja muokkaamisen elektronisesti – aivan kuin taikasauva musiikin maailmassa! 🎹🎶